Missä hetkessä?

Anteeksi, mutta minä en osaa elää tässä hetkessä. Valitettavasti olen niitä ihmisiä, jotka tajuavat asioiden mukavuuden vasta jälkikäteen. Tilanteen ollessa päällä en aina osaa nauttia. Huomaan ajattelevani, että "ei tämä nyt mitenkään erikoiselta tunnu" tai "pääsiskö jo himaan". Tapahtuneen jälkeen minun pitää saada miettiä kokemaani, pohdiskella ja tulla lopputulokseen, että minulla taisi sittenkin olla hauskaa.

Pidän myös suunnittelusta. Luon lukuisia suunnitelmia pitkälle tulevaisuuteen. Sillä, toteutuvatko ne, ei ole mitään väliä. Niitä on vaan kiva tehdä. On mukavaa kuvitella "jos tästä tulisikin jotain". Haaveilla, hymyillä itsekseen omille suunnitelmilleen. Sitten, kun teen näin. Sitten, kun tämä onnistuu. Sitten, kun...

Välillä elän myös menneessä. Rakastan jäädä jumiin vanhoihin ajatuksiin tai tunteisiin. Minun muistoni ovat aina kullattuja, kauniita muistoja. Negatiiviset tapahtumat pyritään ymmärtämään mielessäni ja käsittelemään mahdollisimman positiivisiksi. Niistä tehdään osa kaunista universumiani, vaikka maalaisjärjellä ajateltuna paska on paskaa ja turha sitä lähteä selittelemään. Joskus negatiiviset asiat kuitenkin jäävät mieleen ja sitä takertuu niihin kyvyttömänä päästää irti.

Ymmärrän kyllä hetkessä elämisen tavoitteet, mutta haluaisin ihan omien havaintojeni kautta päättää, missä ihmeessä elän tämän päivän. Ja onko sillä nyt loppujen lopuksi mitään merkitystä, jos on itse onnellinen?

Kiva, jos haluat elää hetkessä. Minä elän mielummin näin.

"Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla"

Lapsena mielikuvitukseni oli hengästyttävä. Ajatuksia, ideoita lenteli ympäri lastenhuonetta. Pystyin seikkailemaan mielessäni, en tarvinnut leikkikaluja. Muistan vieläkin monia lapsuudessa leikittyjä seikkailuja lohikäärmeiden ja prinsessojen kanssa. Rakastin satuja, satumaailmoja, keijuja siipineen. Pystyin istumaan tunteja paikallani ja haaveilemaan, keksimään tarinoita mielessäni ja eläytymään niihin yhä uudestaan. Koulun jälkeen menin kirjastoon ja lainasin joka päivä uuden kirjan. Yhtenä kesänä rakastuin Vaahteranmäen Eemeliin palavasti, talvisin laskin mäkeä kelkalla Melukylän lapsien kanssa ja vanhempana ratkoin arvoituksia yhdessä Neiti Etsivän ja Dana-tyttöjen kanssa.

Maailmani on vieläkin täynnä mielikuvitusta. Voin istua junassa Katto-Kassisena tai viettää siivouspäivän Maija Poppasena. Lentokentällä myöhästynyttä konetta odotellessa voi sukeltaa tunniksi syvälle peikkometsän uumeniin tai kadota Liisan perään Ihmemaahan. Itseään voi huvittaa kuvittelemalla kanssamatkustajansa sarjakuvahahmoiksi tai tekemällä Mörrimöykky-laulusta rap-version. Yllättävän paljon aikaa saa kulumaan myös sen tosiasian pohtimiseen, että mitä oikeasti tekisi, jos törmäisi lenkillä yksisarviseen tai menninkäiseen. Oletko koskaan rakastellut Persian Prinssinä tai Neiti Näpsänä?

Mielikuvitukseni pitää minut hengissä. Se antaa hengähdystauon todellisuudesta ja vie elämältä vakavuutta. Jos menetän uskoni värikkäisiin satuihin, jos en enää usko kaukaisen satumetsän haltioihin, jos tylsästä todellisuudesta tulee totta, menetän itseni lopullisesti.

Ja kyllä, ottaisin minä Mörrimöykyn, jos vain kiinni saisin.

Jäälinnassa.

Sinä katosit,
enkä löytänyt sinua enää.

Kosketit,
enkä tuntenut kosketustasi.

Vaikka olit vierelläni,
vaikka heräsit vierestäni,
olit jo mennyt.

Löydän sinut vielä,
en etsi,
en kiirehdi.

Tulet, kun jäälinnasi sulaa.

Unet, jotka muuttavat päivän suunnan.

Viime yönä näin jälleen unen, joka oli yhtä elävä kuin tämä pilvinen keskiviikko. On kulunut jo tunteja heräämisestäni, mutta vieläkin tunnen sisälläni sen aavemaisen unimaailman ja pettymyksen siitä, että valitettavasti kaikki oli ainoastaan unta. Unessani pystyin tuntemaan kosketuksen, aistimaan tuoksut. Kykenin käsittelemään vaikeita tunteita, keskustelemaan niistä ja tekemään loogisia ratkaisuja. Ymmärsin ratkaisusi, kun päästit kädestäni irti ja annoit minun kävellä pois kohti pellonlaitaa, joka ei päättynyt mihinkään.

Tänään olen voimaton. Lamaantuneena olen katsellut ulos ikkunasta tuijottaen yhteen pisteeseen, joka loputtoman tuijotuksen voimasta laajenee sumuiseksi taustaksi. Tuo viime yön uni, josta heräsin hikisenä uuteen aamuun, tarjosi osaltaan mielen ohjelmaa koko päiväksi. Tavallaan en halua herätä siitä vieläkään, nautin ja koen yön tunteita toistamiseen.

Todellisuus, jonka me tunnemme, tarvitsee joskus otteita tuntemattomista todellisuuksista. En halua tulkita unia, en halua löytää niistä yhtymäkohtia eiliseen. Haluan kokea haavemaailmani kaikessa kauneudessaan, maailman, jota en voi hallita. Parhaita ovat ne päivät, jolloin utuisesta unesta saadaan osa todellisuutta ja siihen mukautettuun todellisuuteen on aikaa jäädä kellumaan.