"Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla"

Lapsena mielikuvitukseni oli hengästyttävä. Ajatuksia, ideoita lenteli ympäri lastenhuonetta. Pystyin seikkailemaan mielessäni, en tarvinnut leikkikaluja. Muistan vieläkin monia lapsuudessa leikittyjä seikkailuja lohikäärmeiden ja prinsessojen kanssa. Rakastin satuja, satumaailmoja, keijuja siipineen. Pystyin istumaan tunteja paikallani ja haaveilemaan, keksimään tarinoita mielessäni ja eläytymään niihin yhä uudestaan. Koulun jälkeen menin kirjastoon ja lainasin joka päivä uuden kirjan. Yhtenä kesänä rakastuin Vaahteranmäen Eemeliin palavasti, talvisin laskin mäkeä kelkalla Melukylän lapsien kanssa ja vanhempana ratkoin arvoituksia yhdessä Neiti Etsivän ja Dana-tyttöjen kanssa.

Maailmani on vieläkin täynnä mielikuvitusta. Voin istua junassa Katto-Kassisena tai viettää siivouspäivän Maija Poppasena. Lentokentällä myöhästynyttä konetta odotellessa voi sukeltaa tunniksi syvälle peikkometsän uumeniin tai kadota Liisan perään Ihmemaahan. Itseään voi huvittaa kuvittelemalla kanssamatkustajansa sarjakuvahahmoiksi tai tekemällä Mörrimöykky-laulusta rap-version. Yllättävän paljon aikaa saa kulumaan myös sen tosiasian pohtimiseen, että mitä oikeasti tekisi, jos törmäisi lenkillä yksisarviseen tai menninkäiseen. Oletko koskaan rakastellut Persian Prinssinä tai Neiti Näpsänä?

Mielikuvitukseni pitää minut hengissä. Se antaa hengähdystauon todellisuudesta ja vie elämältä vakavuutta. Jos menetän uskoni värikkäisiin satuihin, jos en enää usko kaukaisen satumetsän haltioihin, jos tylsästä todellisuudesta tulee totta, menetän itseni lopullisesti.

Ja kyllä, ottaisin minä Mörrimöykyn, jos vain kiinni saisin.